Sori, mut et (o)saa auttaa

Uuden kellomme sekuntiviisari tikittää niin kovaan, että pakko laittaa musiikki täysille korvan juureen.

Ruger Hauer – Typerykset, jotka polttavat pilveä avoautoissa.

”Oi kuinka turhia toiveita meil on”

Maanantai. Heräsin kello 06.00 lumiauran paukkeeseen, mutta sinnittelin sängyssä herätykseeni asti. Kello 06.50 matelin pois sängystä.  Tiesittekö, että tiistai on tutkimusten mukaan masentavin viikonpäivä? Jos siis tänään jo vitutti, odota vaan innolla huomista. 

Olen säilyttänyt leffalippuja vuodesta 2010 lähtien. Eli seitsemän vuotta. Ensitreffejä, tyttöjen iltoja tai huonon päivän piristyksiä mahtuu tuohon pieneen keltaiseen lipukkeeseen. Säilön ne kaikki, pidän muistomme lähellä.

Muistomme tippuvat, vain paskat leffat jäävät mieleen. 

Yksi sulkeutunut ovi

Olisiko vain parempi tappaa kaikki kaunis, ennen kuin se kaikki kuolee rumana ja kuihtuneena? Miksi kärsimme loppuun asti, miksi haluamme kuolla riuhtoneina?

Mutta tarkoittaako kauniin tappaminen itsemme tappamista, vai pahan olomme tappamista?

Ripustamme ruusut kuivumaan, ennen kuin ne kuolevat surullisina vanhaan viinipulloon, jonka alkuperää kukaan ei muista.

En halua olla kuollut, kuivunut ruusu vanhassa viinipullossa.  Myös kauniista punaisista ruusuista puhkeaa mustaa niiden ollessa huonossa kunnossa. 

Ihmettelin kerran, että miksi tämä matto tuntuu minulle niin kodilta. Kävin sinun luonasi ihmettelyni jälkeen. Sinun lattiaa kaunistaa sama kuviollinen matto, joka koristaa myös minun eteiseni lattiaa. Hymyilen joka kerta eteisessäni.

Välillä tallon mattoani. Tallon meidän yhteisiä muistoja.  Tallon sitä niin kovasti, että jalkojani alkaa pistellä. Jatkan silti tallomista, niin paljon sinä vaikutat minuun.

Välillä silitän jaloillani mattoani. Silitän meidän yhteisiä muistoja. Silitän sitä niin kovasti, että jalkojani alkaa kutittaa. Jatkan silti silittämistä, niin paljon sinä saat minut hymyilemään. 

Tänään kierrän maton. 

Tällainen minä olen nykyään. Päätäni koristaa Brixtonin hattu ja lanteillani on muutama ylimääräinen kilo. En välitä enää, ehkä olen aikuistumassa. Minusta on tullut crazy laundry woman. Sekä työnarkomaani. Rakastan edelleen suklaata, vasemmalla puolellani on tällä hetkellä lähes kokonaan syöty Fazerin Lontoon Rae – suklaalevy. Jotkut asiat eivät ikinä muutu.

Nähdään pian,

Henrietta

PEOPLE ARE THE STORY

She was the cutest!!

They were just married.

Olen aina rakastanut ihmisten kuvaamista, nuoresta lähtien olen räpsinyt kuvia kavereistani. En ole oikeastaan ikinä pitänyt rakennuksien kuvaamisesta, vaan niiden yksityiskohtien. Tällä kertaa kuvasin kaupungin yksityiskohtia, ihmisiä. Ihmiset kertovat kaupungin tarinan, ihmiset ovat tarina.

Ideani lähti pienestä köyhästä tytöstä, joka tuli pyytämään minulta rahaa. Olisin mielelläni antanut, sillä hän oli älyttömän söpö, mutta en ole ikinä uskaltanut antaa kadulla pyytäville. Siitä lähtikin idea, että pyydän heiltä kuvaa ja vastineeksi heitän heille muutaman kolikon. Tällöin minä saan tehdä mitä rakastan, eikä minua haittaa antaa pieniä kolikoitani pois. Päätin jatkaa tätä sarjaa myös Suomessa, ja minne ikinä matkustankin.

Henrietta